— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi temmata itseäni irti täältä!
Tietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa. Hän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä vuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun… tuo kauhea, jonka muistatte, tapahtui!… Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista? Minä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt… mutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä syytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden julkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.
— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan tykkänänsä toisellaiset syyt… Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla silmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa hän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne välillä olevaa juopaa.
— Södermanlannin herttuatarko… tankkasi Magdalena masennettuna — herttuatar… ja tämä…
— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen vilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin veljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella sen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä väli on mitä parahin.
Magdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin kasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui vitkallisesti:
— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä…
— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena, teidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä… ja minä olen kylliksi onnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.
— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin käteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa. Tämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei, minun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset ovat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!
— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken vaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena? Kaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa tulette te saavuttamaan rauhan… ei, älkää pudistelko päätänne teidän on etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan… suokaatte minun kuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä varten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä levollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.