— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun rauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei kukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että olen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy näyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun sydämelleni.

Magdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:

— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman oli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä kuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä oli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä kuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan, teidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella, teidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä ruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä seisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön maailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä suloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä muistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut pois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään olosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani. Suokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!

— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun elämässäni… tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän korkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

— Anteeksi, äitini!…

— Tule lepäämään rinnoilleni!

— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun nimeäni!

— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa; lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut sinun sydämesi!

— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!