Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään. Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan, kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa varoittava esimerkki minusta!… Onnetoin on se äiti, jonka täytyy sanoa itsellensä: syy on minun!
— Älä sano niin!
— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!
Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät yhä hellemmin toisiansa.
TOINEN KOHTAUS.
— Viimeisen kerran, Magdalena!
Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.
Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt jättää.
— Viimeisen kerran, Magdalena!
Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova, korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama ilmiö?