— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!
Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin surullisesta hymyilystä.
— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa sinulle… sinun menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.
— Oi, sua uskollista!
— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi…
— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?…
— Sen voin tehdä… sen olenkin tehnyt… Oi, jospa olisin saanut kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!
— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan kirjoittanut.
— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni… minä uskon sinua, uskon sinua niin mielelläni!
Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi: