— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan ikuinen ja toivotoin sekä…
— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.
Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään… rankaisematta ei kukaan ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:
— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti viimeksimainittu.
— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta, käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi… ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta suloisempaa.
— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!
— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.
Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän on ijäti nuori ja viehättävä!
— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin… voittehan käsittää kuinka autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.
— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?