— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.
— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä ansaitsevani teidän ystävyyttänne?
Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti puristi.
— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld, sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä, heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin… kreivitär keskeytti puheensa hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te, Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin. Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme, millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea itseämme.
— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!
— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan tarvitse oppia sitä käsittämäänkään… mutta jutelkaamme jostakin muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona ruhtinattarenne luona…
— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun…
— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen ihastunut… luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa virkkaa kellekään.
— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.
— Tekin?