— Ei, minä en usko…
— Herttuako?
— Ei, vaan rakkautta.
— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?
— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan kulta-ripsuilla.
— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa laisinkaan epäillyt rakkautta.
— Mutta minä en häntä lempinyt.
— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.
— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä käsittämään.
— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta… Noh siis kokonaisen kolmen kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu, ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi teidän rakkauttanne?