— Mutta hänen vaimonansa… ajatelkaapa jos… jos silloin olisin ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.
— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos sellaista olisi teille johtunut mieleenne.
— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään… kentiesi ei yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista… heleä puna rusoitti hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.
— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!
— Sitä en tule laiminlyömään.
Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.
— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.
—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!
—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan kauniit silmänne kyynelillä.
—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.