KAHDEKSAS LUKU.
Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä, akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista, lausuen:
— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?
— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!
— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!
— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän kuninkaallinen korkeutenne…
— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen… täytyyhän minun teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se joskus katoaa.
— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.
— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän kielenne osaa olla vaiti.
— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan, jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin rohkenette lausua tunteenne ilmi!