— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan elää edes päivänkin!
— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin… vieläkin voisi niin olla… ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla niistä iloa sellaisinakin kuin ovat… Ah, täällähän tulee Charlotta! — Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä, Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen, jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.
— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla… ei hänkään säästänyt hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin… mutta hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun sormuksen!
— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.
— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!
— Naiset ei voi koskaan menettää…
— Eikö voi?… niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te, hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti, jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin me annamme omamme sijaan.
— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.
Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon, joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla, teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla: "kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti hänet katkerasti:
— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua pysymään kotonani.(3)