Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.
Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä, joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta, että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.
Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:
— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen, onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan — isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin… hän ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin nähdä tätä hänen poikaansa!
— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.
— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.
— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!
— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla… se näyttäisi ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!
— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin, kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi… Nyt on hän kylläksi itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi ja alensi itsensä!
— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.