— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten käydäkään… sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa Kustaa-kuningasta.
— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, — vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.
Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin, Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.
— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä… hän saa yhä enemmän vihamiehiä… myrsky tulee joskus pääsemään valloillensa!
— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?
— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut. Minä olen hänen äitinsä ja olen ollut Ruotsin kuningatar! Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa… Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla jätä lisäämättä, ett'en minä pyydä enkä halua, että hän ja Kustaa Aadolf tulisivat luokseni.
Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien hoviherrain ja naisten silmäyksistä.
— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi — riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!
Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä, kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.
Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.