Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö, kantaen kääryä käsivarrellansa.
— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette niin hyvin, että tulette täsmällensä!
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; — minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa…
— Noh, jospa saittekin varrota… entä sitte? Jos ai'otte saada työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!
Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.
Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne muassanne jonkun tarttuvan taudin.
— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.
Miksi ette sanonut sitä heti… luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan teistä hauskaa!… Mutta katsokaapa tätä hihaa!… onhan se liian avara… vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle… kas niin!… pyörtäkää sivuompelusta hiukan enemmän… ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja Magdalena lausui säälien:
— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.
— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!