— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin makuuhuoneessansa.
— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne heltymään…
— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin…
— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo sydämenne pysyy aina samana!
Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.
Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin, oli katuloan peittämänä.
— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena, joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle, kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.
Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa, sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.
— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?
— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän jäljestämme… kantotuolissa.