Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa suhisten.
Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät, linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.
Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt — leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin, katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika, joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin, Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi… Ah, rakas Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)
Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot; suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)
Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat; niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.
Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset, joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta, tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.
Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.
— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?
— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi punastuen Magdalena.
— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani…