Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?… Ettekö peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?
— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet… meille oli vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta…
Ja sitäkin teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille ollut mitään hyötyä?
— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä hevoisväen upseereja…
— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"
— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka hyvin muistan silloisen juhannuspäivän… ja kukkaissalkon sekä tanssin sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!
Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan, jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.
Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.
Ainoasti kerran elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän, ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.
— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa uusi aikakausi.