Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.

— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa, pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?

Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.

— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen sisältö.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Herra Poikani!

Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa. Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa… minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat; mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan; minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.

Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.

Lovisa Ulrika."

Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä, kysyen: