— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?
— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.
— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!
Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista. Mutta herttua vastasi kiivaudella:
— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)
— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa… Niin, tepä olette kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani, väistykää!
— Minä en tarkoita… tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.
— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja että olen ilmaissut teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää… minun tahtoni ja käskyni on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.
Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle, mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.
— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!