— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot, vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan antamaansa käskyä.
— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut; mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja…
— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua, miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on, minullako vai heillä.
— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan, minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan teidän veljenne!
— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?… Niin, uskokaa minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä liikkeelläkään rohjennut häiritä.
— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä, jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan, luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; — tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä… se oli tuolta eikä häneltä! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella, mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön, jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik; ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset… tämän hänen rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin loukkaustakaan.
Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:
— Jalo, suuri kuninkaani!
- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!
Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa… ei, sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä, varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle… häntä pitäisi rangaista! Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin… mutta Ramel oli kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi, ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä… siinä kaikki. Hänen tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.