Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi kuninkaan rinnoille.

KOLMASTOISTA LUKU.

— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun 31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.

— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.

— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja sydämestään sinua lempivät!

— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?

— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.

— Minä olen liian sairas…

— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut synkkämieliseksi… niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä olisi voinut kestää.

Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi: