— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä… minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta…

— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa, annoimme hänelle monta murheen aihetta… voi, ett'en minäkään… mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli sydäntäkin!

— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa… hänen avioliittonsa oli onnellinen!

— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!

Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja iloisiksi hänen lausuessansa:

— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani! Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta ja silloin kuin välttämättömästi täydyn nähdä… silloin olla anteeksiantavainen.

— Sinä olet hyvänkurinen lapsi… ja tukehduttavalla kunnioituksellasi, — hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!

Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:

— Fredrik liioittelee!… Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän pitävänne minusta!

— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi. Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on näin synkkää ihmisen ympärillä.