— Päivä tekee pahaa silmilleni…

— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan paljo hauskempaa… ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä keveämmäksi…

— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe…

— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan tunteistani!… Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia terveisiä Sofia Magdalenalta…

— Noh?

— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä. Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle. — Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä, kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla; suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä, mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet verhoilla peitetyt. (27)

— Noh, entä lapsi?

— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan nähden… noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen syntymisestänsä on korkeimmallansa.

— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi: — minä kirjoitan hänelle ja Sofialle… ei, älä kehoita minua käymään heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille! Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois kaikkea iloa…

— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.