— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.

— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus, samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.

— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä nyt niin vilkkaasti kerrot.

— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin, vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä, jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.

— Ja tämä keino?

— Kustaa-kuninkaan täytyy käskeä sinua! Kuningastasi täytyy sinun totella, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista…

Ruhtinatar hymyili:

— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!

— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän keskuuteemme…

— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa teidän juhliinne.