Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä, kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa. Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen hilpeää vilkkauttansa.
— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.
Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.
Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa, missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja ihailluksi?
Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa, joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta ja loistoa.
Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille; kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä, kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa. Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja aikeistansa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tuo laskiaishuvien tapainen juhla, jonka kuningas oli toimeenpannut sisarensa huviksi ja vihkiäksensä hänet samalla Quedlinburg'in luostarin pääjohtajattareksi, oli ollut erinomaisen onnistunut ja hauska sekä todellakin muutamaksi hetkeksi temmannut ruhtinattaren surullisista ajatuksistansa; mutta hän kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti ottamasta osaa mihinkään uuteen huvitukseen. Hoviväki ei voinut kylläksi ylistellä Schröderheimin oveluutta eikä Armfeltin viehätysvoimaa Magdalenalle, joka halulla kuulteli niitä juttuja, joita hänelle Gripsholmin oloista kerrottiin.
— Koko maailma ihmettelee tuota Armfelt'ia lausui hän piloillansa, — näyttääpä ikäänkuin epäsuostuisa onni aina tahtoisi estää minua häntä kohtaamasta, jott'en parahimmalla tahdollanikaan voi ottaa osaa tähän ihastukseen.
Magdalenan täytyi kuitenkin yhä pysyä alallansa, ja nytpä kävi ruhtinatar joskus nuorta hovineitiänsä tervehtimässä, ja täynänsä lempeyttä sekä hyväntahtoisuutta tiedusteli hänen vointiansa. Tämä hiljaisessa yksissä elelemisessä vietetty talvi liitti Magdalenan lähemmin ja kiinteämmin hallitsijattareensa, vaikka hän, jo täydellisesti parantuneena, välistä ikävöi kaikella nuoruuden maltittomuudella sitä aikaa, jolloin maailma huvillensa taaskin olisi hänelle avoinna. Tätä ikävöimistänsä koetti hän kuitenkin salata ruhtinattarelta, joka niiden huvitusten pyörteiden koskemattomana, joiden keskellä kuningas oli vaikuttavana voimana, vietti aikojansa lujasti päättäneenä, että hän itse sekä hänen hoviväkensä eleleisivät hiljaisessa yksinäisyydessä, niinkauan kuin suruvuosi hänen niin suuresti rakastetun ja kaivatun äitinsä jälkeen kestäisi.