— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.
Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan, kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä! Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo, ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen á la Medicis (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:
— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin… siis oli se teidän veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?
Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille, lausuessansa:
— Ei kumpikaan, armollinen neiti.
— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.
— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun uteliaisuudelleni avuksi.
Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista. He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla, kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?
— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä hetkestä, jolloin hänet näitte.