— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa… se tulisi olemaan niin yksitoikkoinen…
— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä selvän.
Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille, ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.
— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.
— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme, täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä. Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa… vasta nyt viime vuonna…
— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?
— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä olemme olleet leikkitovereja, ja nyt…
— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.
— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.
— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista! ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?