— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, — vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.
— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.
— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän on täytynyt.
Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis kuolemaan epätoivosta!…
— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista, missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa sopusoinnussa olevaa haaveilemista.
— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.
Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.
— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, — epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin; haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet onnelliseksi.
— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, — lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän, kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.