— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui Kustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka vaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:
"Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!
Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen, hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta, rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas! Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa, koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot, jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.
Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman."
— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon anotun palkkion tulee hän saamaan.
— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta! — vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän ansaitsee kannatusta.
— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in lauselmia. —
— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän. Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi… kaikki muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.
— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden kohtauksissa.
Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.