Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi ja katseli vaan alas työhönsä.
Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan. Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa. Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»
Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille, ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa! Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.
»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»
»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että
Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»
Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki. Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä, ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.
Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin, mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle, jotta hammasrivit alta hohtivat.
Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi silmänsä ja katsoi häneen.
Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.
»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»