Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.
»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet, joka minulle oli niin armas.»
Lähetti.
Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen
Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla
Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.
Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille. Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta hankea.
Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.
Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.
Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa, ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»
Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut surmansa.
Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan. Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut pappilassa miesmuistin ajan.