»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»
Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten vieressä, kaulassa iso haava?
Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.
Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla, hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan huomenna tiedustaa.»
Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä muualla.»
Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista hän näki valon tihkuvan lumihangelle.
Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan tallin ovelta.
»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»
Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut. Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui lauhkeaksi kuin lammas.
»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»