Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan elossa.
Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.
»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne herra.
Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan puhui kangertamalla ja katkonaisesti.
Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,
Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»
»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada kostetuksi.»
Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani löytää?»
»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi hänelle sanoa.»
Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.
»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»