»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne. Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän avuksenne.»
Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.
Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin rohkeni avata suunsa ja virkkaa:
»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko nyt päästää minut menemään?»
»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»
»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi Torarin.
Silloin Aarne herra lausui:
»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen itse.»
Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen pojantyttärensä.
Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä tiedät mitä sinun on tehtävä.»