Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»
»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»
»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.
»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä pöydässä.»
Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:
»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra — —»
Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.
Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.
»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että vierähdin kuormalta alas.»
Kuutamossa.