Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.
Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja kivikkokunnaita.
»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta? Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»
Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus räpäytti silmäänsä.
Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka latvaan oli kiinnitetty katajavihta.
»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin? sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei, kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»
Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.
»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet
mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!
Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.
Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»
Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle sileätä lumikenttää.
Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta, niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.