Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät. He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.
Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi vilpittömän näköiseksi.
Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista täällä saaristossa.»
Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:
»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»
»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen auki.»
Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin ikävöiviä silmiä.
Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:
»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu, tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja pitää meitä kaikkia vankeudessa?»
Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»