Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta, missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.
Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.
Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.
Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi jääpeitteestään.
Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.
Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:
Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.
Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.
Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.
Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.
»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen eteensä.
»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin: »varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»
Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»