»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa, mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt minä takomalla taon sinuun surun.»
Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.
»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»
Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli: Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.
Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen heidät harhaan:
»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon, jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este sattunut tielleni.»
»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.
»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»
Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:
»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»
Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä! Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.