Mutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli: Sinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata sen kauvas pois, jollei se mitään ole.
Hän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti
Valkoselta hänen kädessään.
»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää niin valkealta kuutamossa.»
He kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat kalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä riippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.
»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald, pysähtyen lyhdyn alle.
Elsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa hän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen. Tämä on Aarne herran rahoja!»
»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä
Aarne herran rahaksi?»
»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran pitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»
»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne rientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»
Mutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven olevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä joukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.