Oli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut kellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen palvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin kolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita, vaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli juonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta viiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.
Elsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta. Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän oikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle selvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja ja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista ystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.
Viime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui nähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen lähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä oli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi rakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se mielessään.
Sir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä tähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun, ja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.
Elsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He utelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen menisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.
»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt on mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati korvissani kuiskaa.»
Ja Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin paksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että hänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir Archieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei häntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.
Elsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen kasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa hän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.
Muuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne olivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä enää heijastunut.
Hetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä näen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»