Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta neljältä puolelta.
2.
Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.
Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.
Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään. Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä, kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä. Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia ja vanhuuden raihnaisia.
Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär. Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.
Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.
Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua virtasi sisään.
Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena, Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet, niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.
Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja myöten.