Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.
Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä puukkoja hiotaan?»
Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi, kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.
Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä
vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra
Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana
Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»
Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten ennenkin.
Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.
Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät hätäiseen itkuun.
»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.
»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»
Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.
Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.