Silloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen vuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja katuisi.»
Mutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.
»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin elinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei saa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei heihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä kuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit, ettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on kovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä, kun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja kuin saada nukkua rauhassa.»
Tätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.
»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna ilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan maan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin haudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani pyövelin murskattavaksi.»
4.
Sir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi. Nyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän näki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.
Hän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie pelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua ahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.
Ohi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää, oliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä, ettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.
Mutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois, ja silloin sir Archie hänet tunsi.