Mutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän
rannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla.
Hän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen.
Hän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.
»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella, että elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien huulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan uuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla omaisuudella.»
»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja elää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»
Illansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen johtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli toista vastaan rikkonut.
Kun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä mahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.
Kaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir
Archien puhetta.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana mennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että iltajumalanpalveluksessa.
Istuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän ihan lähellään.
Ensin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän koetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin rauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.
Sittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan niin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.