Elsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään kuulleensa niin suurta surua.
Kenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin haikeita kyyneliä? hän ajatteli.
Hän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan penkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä kenenkään kasvot olleet vesissä.
Silloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä.
Hän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.
»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten toissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni kyyneleesi.»
Hän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta nyyhkytystä.
Elsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi tuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja kuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin kenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut murhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»
Lakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän ajatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan rakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä elossa.
Hän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä alallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan siltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän yhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!
Mutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä tuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän itsekkin herahti itkuun.