Varmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän ajatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään ihminen voi aavistaa.
Kun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää kuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei hänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.
Vaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen täytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.
Heti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti häntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän tahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna harhaili ihmisten joukossa.
Elsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi nähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.
Kukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä jälkiä lumeen? hän ajatteli.
Kaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He olivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.
Mutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen edellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.
Se on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän ajatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin pääsee katon alle ja saa levätä!
Hänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja hän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta tieltään.