Mutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle taholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät vieläkään loppuneet hangelta.
Se on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi tienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein askelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän yksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän ei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan kulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.
»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi puhella!»
Sitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin, ikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.
Nyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa ajatteli.
Hän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista askeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot, jotta saisit haudassasi rauhan.»
Kohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli häntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja vääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan neitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte katosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»
»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että olette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»