»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan hopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki ihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»
»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja mokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»
»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie jatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut hätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme että kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että kohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle virtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä ja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota, mutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin ymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»
Nyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää tuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.
»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan jäätä pitkin.»
»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa kuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta ja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»
Sir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.
»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika pulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti tunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa niille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen he tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että kun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä oman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas oli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä olikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi ollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»
Elsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen lyöntejä enää tuntui.
Mutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti: