Sir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät jutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten heidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja koota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti käydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.
»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.
»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin.
Täällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»
»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.
»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir Archie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen pehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista. Minä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän hohtokivisoljilla.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.
»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä malttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki hänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea yksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan hänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä, jottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen luonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä ihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan siellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin loppumattomissa pidoissa.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.
»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie sanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys yllättää minut.»
Myrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki
Elsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.