Mutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.
Hän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa taivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.
Vihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka sointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.
Silloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien yli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän huusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut, jolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden aaltojen laulun.»
Miehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin laivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.
Kun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli tapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia myöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt railoja, vaan jää oli ehyttä ja lujaa.
Ja salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella vapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia lohkareita.
Ulkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain jaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä joukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli vielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa tyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He seisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle. Pienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun tuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla peräkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä vaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti eteenpäin ja pääsi merelle.
Ja kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin hänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.
Mutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen edessä sulloutui yhä lujemmaksi.